Olen viime aikoina sattuneesta syystä päässyt nykyäitien vauvamaailmaan ja ällistyneenä todennut miten isoissa paineissa nämä urheat, ihanat uudet äidit ovat ottaessaan vakavasti lapsiensa hyvinvoinnin. Ihailen heidän jaksamistaan yli kaiken. Itse olisin uupunut kuukaudessa. Nykyhommat kuulostaa mummon korvissa tältä:

Älä sitten syötä kanelia lapselle, tutkimukset sanovat sen olevan vaarallista ja olisit sitten tosi huono äiti. Hyvästi kanelipullat, en halua tappaa lastani. Niin ja ne pullat saat muutenkin unohtaa, sillä et kai halua tehdä lapsestasi lihavaa, ethän. Vauvakerho pitää aloittaa välittömästi, sillä lapsesta pitää tehdä sosiaalinen/missään nimessä lasta ei viedä minnekään ennen kuin hän on 3 v, koska lapsi tarvitsee pelkkää kodin rauhaa. Kiinan kielen opiskelu olisi ajoitettava siinä kohtaa kun vauva on puolen vuoden ikäinen, sillä tulevaisuudessa pitää osata ainakin kiinaa, että pärjää kauppasuhteissa/mitään paineita mistään ei saa aiheuttaa lapselle. Lapsen pitää oppia pelin henki/ei misään nimessä saa opettaa mitään PelinHenkiä, se voi syöstä lapsen turmioon kun hän pettyy. Älä sitten pakota lastasi pyytämään anteeksi, ellei se tule häneltä luonnostaan, sillä on luonnotonta ja traumatisoivaa pakottaa/perkele lapsen pitää alistua ja tietää paikkansa ja nippurilla tulee otsaan jos ei pyydä anteeksi. Lapselle ei saa sanoa punainen jos hän on tyttö, koska se on sukupuolen määrittämistä, pitäisi pyrkiä enemmänkin mainitsemaan harmaan eri sävyjä, jotka ovat neutraaleja/lapsille pitää heti kertoa, että kai tajuatte sukupuolenne, muuten voi joutua kaappiin. Kannattaa sijoittaa hyvään ulkoilupukuun mutta älä sitten anna lapsen ryömiä liikaa maassa kun se hieno puku tuhoutuu kun sitä pitää sitten pestä ja tekniset ominaisuudet menee/ei mitään keekoilua vaatteilla, ennenkin on lapset isketty villapuvussa räntäsateeseen. Kiintymysvanhemmuus on sitten paras kasvatustapa. Siinä pitää ottaa huomioon lapsen luonnollinen kehitys ja luottaa, että lapsi on älykäs ja kaiken tietävä heti synnyttyään. Häntä pitää vaan ohjata oikeaan suuntaan huomaamatta muttei saa mitään neuvoja antaa ettei lapsi traumatisoidu. Ainakaan ei saa vaatia käytöstapoja tai käskeä ja sana "ei" on hirveintä, koska se se vasta on traumatisoivaa. Jos lapsi kiukuttelee, ei saa kiihtyä itse koska on aikuinen. Pitää antaa tilaa lapsen tunteille ja viisveisata jos muut ihmiset hermostuvat ympärillä, koska he kuitenkin vihaavat lapsia. Lasta pitää syöttää kellontarkasti, koska pitää syödä täsmällisesti vaikkei olisi nälkä, tutkimukset sanoo niin/ei missään nimessä mitään ruoka-aikoja sillä pitää olla valinnan vapaus. Myöskään  maitoa ei saa juottaa kuin 2.3 g kerrallaan eikä grammaakaan enempää koska tutkijat ovat sitä  mieltä, että lapselta lähtee heti hampaat jos juottaa. Jos lapsi vaikuttaa nälkäiseltä niin sillä on vaan koliikki, jota hoidetaan burmalaisella kaulatanssilla ja homeopaattisilla pateilla. Jos lapsi lyö, pitää kiinnittää huomio esim. jalkalamppuun, lyömistä ei saa huomioida tai siitä tulee tapa eikä se ole laa-laa-maassa suotavaa/lapsi oppii lyömisestä vain jos häntä lyödään heti takaisin. Jos joku muu lapsi lyö omaa lasta niin säännöt ovat toiset, vähintään tuijotetaan onnetonta, epäonnistunutta äitiä huolestuneen näköisenä tai soitetaan lastensuojeluun. Ei kuitenkaan missään  nimessä puututa tapahtuneeseen, ettei luonnollinen kehitys häiriinny/nettikeskustelussa voi kyllä julkaista typerästä äidistä kuvan ja haukkua tuon luuserin. Ja se sitten on ihan törkeän vanhanaikaista, että jos lapsi kompastuu ja lyö päänsä tuoliin niin aikuinen tulee ja lyö tuolia sanoen sitä tuhmaksi. Ei missään nimessä saa tehdä niin. Tämä jatkuisi maailman tappiin asti mutta lopetan tähän, koska tiedostan terävästi tehneeni kaikki mahdolliset virheet lasteni kasvatuksessa.

Vaan miten heistä sitten tuli niin täysjärkisiä ja lämpimiä ihmisiä ja ennen kaikkea huumorintajuisia ihmisiä? Kuri oli ajoittain hyvinkin kova, kukaan ei lyönyt, kiusaaminen kuului nollatoleranssin piiriin, ei haukuttu ihmisten ulkonäköä, osattiin sanoa kiitos ja ole hyvä ja se myös vaadittiin aikuisilta. Jos lapsi kompastui tuoliin ja löi päänsä, hain vähintään katuporan ja tuhosin tuolin karjuen: TYHMÄ TUOLI ja lapsi katsoi vieressä. Järkyttyikö hän? Ei. Nauroi katketakseen. Me leivottiin pullaa, nukuttiin samassa sängyssä, vaatteet oli aina pesussa kun rapatessa roiskui, puhuttiin kaikesta ja lapset sai kuunnella aikuisten keskusteluja, jotka muistavat vieläkin. Lapset näkivät myös raskaita asioita, koska sellaiset kuuluu elämään mutta aina oli pelin henki avoimuus, keskusteleminen ja tosiasioiden myöntäminen: maailma ei ole pelkästään hyvä, että täällä pitää myös osata puolustautua. En voi väittää, että lapseni pääsivät helpolla mutta tuleen ei ikinä jääty makaamaan. Uhrimentaliteettia ei meidän perheessä harrastettu.

Minä kunnioitan koko sydämestäni aikuisia lapsiani sen lisäksi, että rakastan heitä mielipuolisesti. Minun lapseni opettavat minua tänään enemmän kuin minä heitä ikinä koskaan ennen. He ovat fiksuja, inhimillisiä ja tarvittaessa kovanaamoja. He kohtelevat myös minua kunnioittaen mutta saan kyllä myös nauttia heidän sarkasmistaan ja realistisista heitoistaan. Heidän äitinsä ei ole mikään esikuva, kaukana siitä ja he suhtautuvat siihen lempeän hyväksyvästi ja sisäänpäin hymyillen mutta joskus myös päin naamaa räkättäen. Heidän lapsensa ovat onnekkaita, sillä voin rehellisesti sanoa, että nyt on pojista polvi parantunut.